Mietteitä, vain mietteitä

Mitenkähän taas kaikki tuntuu niin ahdistavalta ja hankalalta... Aloitin taas mielialalääkkeidenkin syömisen, jos vaikka tällä kertaa niistä olisi jotain apua. Ajattelin, että jos saisi vähän tunteita tukahdutettua avanneleikkausta varten, niin ei ainakaan olisi pahasta.

Olen myös menossa esiintymään musiikkitapahtumaan muutaman viikon sisällä ja koko homma ahdistaa ihan älyttömästi. En ole niin hyvä kun haluaisin olla ja olen alkanut ajatella, että ehkä olenkin oikeasti tosi paska laulaja, mutta ihmiset eivät vain ole kehdanneet sanoa mitään. Olen alkanut miettiä, josko minun olisi vain aika jättää hanskat naulaan laulamisen suhteen ja keskittyä johonkin muuhun... En vain tiedä mihin. En ole koskaan ollut hyvä missään muussa paitsi laulamisessa. Tai niin olen aina ajatellut. Totuushan ei välttämättä ole aina se mitä ajattelee sen olevan. Toisaalta, nautin laulamisesta, eikä kukaan ole koskaan sanonut siitä mitään negatiivista... Äh nämä on nyt vain näitä masentuneen typerän mielen ajatuksia. En voisi lopettaa laulamista vaikka haluaisin, se on vain osa minua, ollut syntymästä asti.

Otin itsestäni myös bikinikuvia... Not a good idea. En ollutkaan tajunnut miten makkarainen selkä minulla on. Jännä sinänsä, että minulla ei koskaan aikaisemmin ole ollut selkämakkara ongelmaa, paitsi nyt laihduttuani. Samoin reidet ovat TODELLA paksut verrattuna muuhun kroppaan, etenkin sivusta katsottuna. Jos saisi reidet pienemmiksi ja selkämakkarat silentymään, niin olisi jo aika jees... Kunnes keksisin jotain muuta mistä voi valittaa.


No ainakin sain ostettua H&M:stä aivan IHANAN mekon! Se oli niin täydellisesti minua kaikinpuolin, että oli pakko ostaa. Onneksi ei ollut kallis :) Ja järkytykseni määrän voitte vain kuvitella, kun kokeilin huvikseni M kokoista mekkoa ja se olikin täydellisen sopiva! Kokeilin vielä lisäksi samaa mekkoa eri värisenä koossa L mutta se oli selkeästi liian suuri eikä istunut vaan jäi roikkumaan aika selkeästikin päälleni. Olin aika ihmeissäni... H&M kaupan M kokoinen mekko sopi minulle!?!?!

Ostin myös esiintymisasun tuonne musiikkitapahtumaan :P Mekko on Lindexistä ja kokoa 44 eli ei mikään kovin pieni koko. Kokeilin myös kokoa 42 joka olisi ehkä ollut sopivampi koko, mutta vihaan sivuvetoketjuja, koska en saa niitä koskaan kiinni kun mekko on päälläni, joten valitsin sen jonka sain vedettyä pään yli ilman, että tarvitsi avata vetoketjua ollenkaan... En usko, että se näyttää kuitenkaan mitenkään liian isolta, ihan hyvin tuntuu istuvan. Rinnat vain näyttää ihan megajärkkylolloilta! Mutta ei voi mitään.

Elämäni, vain hetkeksi sinut hylkään

Mietin tässä (kyllä, mietin nyt kovasti :D), että miksi minusta avanne on jotenkin ällö tai inhottava tms. Se ei siis sellaisenaan ole minusta ällöttävä, jos minun ei tarvitse sitä itse kantaa ja itse siihen olla koskemassa. Eli se oma avanne ällöttää, ei siis muiden missään tapauksessa. Mutta siis mietin, että miksi se on minusta inhaa, että minun ulosteeni tulee pussiin ja vatsan kohdalta? Kaikilta meiltä tulee paskaa, sitä ei kukaan voi kieltää. Kaikkien uloste haisee, kaikilta tulee joskus äänekkäitäkin paukkuja ja jokaisella ihmisellä on silloin tällöin hajuhaittoja. Joten miksi nuo kaikki olisivat mitenkään ällöttävämpiä vain siksi, että ne tulevat eri paikasta? Tulin siihen tulokseen että avanne ei ole minusta oikeastaan ällöttävä, vaan pelottava koska se tekee minusta erilaisen. Ja tunnetusti ihmisten on vaikeaa hyväksyä toisten erilaisuutta, saati sitten omaa erilaisuuttaan.

Voisiko sen erilasuuden sitten kääntää jotenkin positiiviseksi asiaksi? Olen nähnyt ystäväpiirissä mainioita erimerkkejä tällaisesta käyttäytymisestä. Hyvällä ystävälläni on toisessa jalassa proteesi ja hän kantaa sen ylpeänä näkyvillä ja miksei kantaisi? Jalasta on tullut luonnollinen osa häntä, enkä sitä nykyään edes huomaa muuta kuin silloin kun ihailen kyborgitassua.  Voisiko avanteesta tulla luonnollinen osa minua, jota ihmiset eivät edes huomaisi? Ja jos huomaisivat, eivät välittäisi. Osaisinko kantaa pussini ylpeydellä sen sijaan, että häpeäisin erilaisuuttani.

Tällaisia asioita siis mietin. Mutta silti koko ajan se ilkeä pieni ääni minussa huutaa kimeällä äänellä HYI OLET ÄLLÖ ÄLLÖ ÄLLÖ!!! Olen ällö jo ennen avannetta, joten miten voisin kuvitellakaan olevani ei ällö sen kanssa?! Minulla on vielä niin paljon töitä edessä itseni kanssa. Pelottavaa.

En halua vaipua itsesääliin. En halua ajatella, että elämäni on nyt murskana. En halua ajatella, että tämä on loppu. En halua ajatella, että minusta tulee erilainen, halveksittu, kummajainen tms. Enkä usko, että kovin moni ulkopuolinenkaan ajattelee tilanteestani näin. Mutta juuri nyt kaipaan itsesääliä. Haluan velloa kaikessa surkeudessani tämän hetken.  Ajatella asiat pahimman kautta ja vihata itseäni, tilannettani, sairauttani, tulevaa avannettani, j-pussiani joka petti minut ja elämän yleistä epäreiluutta. Uskon kuitenkin, että tämä on vain vaihe, josta nousen vielä ihan uudelle tasolle. Pahatkin ajatukset täytyy saada käydä läpi, jotta voi alkaa nähdä ne hyvät asiat myös.

Joten hyvät ystävät, kestäkää vielä hetki :) Antakaa minulle aikaa, sillä olen vielä täällä jossain nukkumassa, odottamassa, kasvamassa. Tulen varmasti takaisin. Ei minulla ole vaihtoehtoja :)

Oodi j-pussilleni

https://www.youtube.com/watch?v=dCIQ-CqvjSU

Päätös

Nyt se on päätetty. Avanneleikkaus tulee olemaan syyskuun laitamilla. Sain valita joko jo toukokuun aikoihin tai syyskuussa. En todellakaan halua avannetta kesäksi (vaikka toki se tulee kesälläkin minulla olemaan), joten päädyin syyskuuhun. Muutenkin tuo toukokuu tuntui ihan naurettavan pikaiselta toiminnalta. Kerkeän myös laihduttamaan sen 10kg ennen leikkausta jos pistän hösseliksi. Mitään pakkoa ei ole, mutta kirurgi sanoi, että 10kg pudotus on oikein oiva idea, joskin leikkaus voidaan suorittaa ilman sitäkin. Jotain hauskaa sentään, että kirurgi sanoi, että silmämääräisesti katsottuna lievä ylipainoni ei ole esteenä leikkaukselle (jee olen lievästi ylipainoinen! Ilot ne on idiooteillakin).

Mukana minulla oli myös ystävä joka tuli vähän kauempaa tueksi. En varmaan olisi edes kyennyt menemään vastaanottohuoneeseen sisälle. Vaikeaa oli ja ahdistavaa ja juuri niin hirveää kuin kuvittelinkin, mutta ystävän tuki kyllä helpotti tilannetta. Jälkeenpäin käytiin vielä ravintelissa ruotimassa tilannetta ja elämää :)

Mutta ei nyt tämän enempää aiheesta tällä kertaa. Olen vieläkin jotenkin kait shokissa tms ja niin äärettömän väsynyt, etten jaksa oikein mitään. Yritän olla ajattelematta koko asiaa ainakin toistaiseksi. Ei aivot kestä.

Tuomiopäivä lähenee...

Graah ensi viikolla olisi aika kirurgille juttelemaan avanteesta tai Kockin rakosta... Ahdistaa ihan älyttömästi enkä tiedä pystynkö edes puhumaan mitään koko aikana jos menen lukkoon (menen usein lukkoon kun ahdistun tarpeeksi). Veikkaan, että homma menee siihen, että istun hiljaa, itken ja kuuntelen ja jälkikäteen mietin, että mitähän siellä tulikaan sanottua tai tehtyä... Pyysin ystävää mukaani tapaamiseen mutta hän ei valitettavasti pääse mukaani. En haluaisi mennä sinne yksin koska tulen varmasti tarvitsemaan tukea sekä lääkärillä ollessani, että sieltä poistuessani.

Mietin, josko ottaisin yhteyttä siskooni, mutta hän on päivät töissä joten se tuskin tulee onnistumaan. Toinen läheinen ystäväni taas asuu sen verran kaukana, että vaikka hänellä ei olisi töitä ei hänen ole mitään järkeä lähteä mukaani. Äitiä en voi pyytää, sillä hän on vielä hermoheikompi kuin minä ja hänellä on vielä negatiivisempi kuva avanteesta kuin minulla. Homma menisi siihen, että äiti itkisi ja raivoaisi kirurgille ja minä yrittäisin tyynnytellä. Tällaisissa tilanteissa sitä toivoisi, että olisi enemmän sisaruksia tai ystäviä. Avokkia en halua mukaan, koska en halua, että hän tajuaa miten vaikea asia avanne minulle on. Yritän pitää hänet hieman pimennossa koko hommasta, jotta hän voi tehdä itse omat päätöksensä avanteesta ilman, että minun asenteeni on vaikuttamassa siihen millään tavalla. Toivon niin, että olisin vielä edellisen psykiatrisen sairaanhoitajan hoidossa, sillä hän olisi varmasti lähtenyt mukaani, ja mikäs sen parempaa kuin oma psyk. hoitaja tapaamisessa mukana...  Eikö olisi ihan fiksuakin tällaisissa tilanteissa, että mukana olisi muitakin hoitooni osallistuvia keskustelemassa tulevaisuudesta ja siitä, miten asiaa voitaisiin minun näkökulmastani edes vähän helpottaa...

Mutta elämme jännittäviä aikoja... Olen kait sitten jo melkein päätynyt sen avanteen ottamiseen. Joskin yritän vielä ostaa itselleni aikaa sillä, että en halua joutua heti leikkausjonoon vaan haluan ensin saada laihdutettua vielä n. 10kg. Saa ehkä sen avanteenkin sopimaan paremmin tuohon vatsalle. Onneksi tuli 2009 mentyä siihen vatsankiristysleikkaukseen niin on aika tasainen ja litteä vatsa, ei tarvitse pelätä makkaroita tms (paitsi istuessa). En tiedä kuinka paljon aikaa tuolle laihdutukselle haluan, ja onnistuuko se edes, mutta ainakin saan vähän lisäaikaa.

Avannehoitajallekin pitäisi mennä, mutta sinnekään en yksin tahtoisi. Avokin kanssa olen jo puhunut, että hän tulisi mukaan mutta taidan pyytää, ettei hän kuitenkaan tulisi mukaan, ainakaan ensimmäisellä tapaamisella. Se kun taitaa mennä lähinnä katkeraan raivoamiseen, itkemiseen jne. Enkä halua, että hän on näkemässä ja kuulemassa moista. Sairanhoitopiireissä ei osata suhtautua negatiivisiin tunteisiin ollenkaan, joten siksi olisi hyvä, että paikalla olisi joku "tukihenkilö" koska sairaalasta sitä tukea ei saa.

No joka tapauksessa, pitäisi  hankkia enemmän läheisiä ihmisiä vaikka minulla ei tosiaan ole valittamista niistä ystävistä jotka lähelläni nytkään ovat :) Ilman kavereita en olisi jaksanut senkään vertaa mitä olen tähän asti jaksanut.

Ohi on

Tähy meni ihan hyvin, kivuliasta muttei ihan niin paha kuin yleensä kun kerkesin ottaa kipulääkkeet tarpeeksi ajoissa (Tai itseasiassa kirurgi oli puolisen tuntia myöhässä niin ne kerkesi vaikuttaa juuri sopivasti). Ilta ollut sitten vähän pahempaa kun kipulääkkeiden vaikutus on lakannut niin on paikat kipeinä. Ahtaumakin tavattiin monitorilla ja tähystin meni siitä juuri ja juuri läpi repien ahtaumaa vähän auki. Ei tarvinnut dilatoida, mutta kipu oli aikamoista. No nyt ehkä parin päivän päästä, kun turvotus laskee, uskaltaa taas syödä vähän paremmin jos ei menisi niin helposti tukkoon.
Samalla vähän avanteesta puhuttiin ja kirurgi oli tosi tyytyväinen, että minulla on vielä kirralle erikseen aika leikkauskeskustelua varten. Mitään ei siis ole vielä päätetty mutta katsotaan nyt mitä kirralla keksitään.

Sitä ihmeteltiin myös, kuten aina, että miten se peräpää on niin hyvässä kunnossa vaikka juoksen veskissä tosi usein. Aina jaksan jankuttaa sitä, että rasvaan takamusta ihan koko ajan ja en menisi tähystykseen jos se pää ei olisi kaikinpuolin kunnossa. Useinhan se nimittäin ei ole ja silloin en tähystykseen menisi suurin surminkaan. Kirurgi kertoi myös, että mitään hirveän pahaa tulehdusta siellä suolessa ei näy, että tilanne ei sinänsä ole mitenkään paha, mutta koska j-pussi on arpeutunut ja kuroutunut umpeen, niin se aiheuttaa ilmeisestikin sitä ettei sinne mahdu ulostetta paljoa minkä vuoksi joutuu juoksemaan veskissä. Eli vaikka nyt joku ihmeen kaupalla keksisi lääkkeen tuohon pussitulehdukseen niin se ei meikäläistä auttaisi mitenkään.

Mutta joo, nyt vain odottelen parin viikon kuluttua sitä aikaa kirurgian poliklinikalle ja ahdistelen samalla tuota avannetta ja mietin, että mitä nyt oikein päätän. Voittaako raha vai elämä.

Tähystys

Pampam paa! Kello on 05.00 aamulla ja täällä sitä kukutaan. Huominen (eli tämä päivä) pitäisi taas paastota nesteillä sillä tiistaina on tähystys. Olen jutellut nyt monien kohtalotoverien kanssa noilla ulkomaalaisilla saiteilla näistä tähystyksistä ja kaikissa muissa maissa (siis en toki tiedä kaikista maista, mutta niissä maissa joista kyseisillä sivustoilla ihmisiä käy eli USA, Kanada, UK, jne.) tehdään tähystykset aina lääkityksen tai nukutuksen alaisena. Kerroin, että meillä täällä suomessa ei anneta edes diapamia tai mitään kipua lievittävää, etenkään jos on j-pussista kyse, ei edes silloin kun sitä pyytää. Nyt siellä sitten ajatellaan, että suomen terveydenhuolto on suoraan keskiajalta :D Yritin selittää, että ei kyllä täällä on ihan hyvä terveydenhuolto sinänsä, mutta kivun hoito ei ole sieltä parhaimmasta päästä, eikä potilaan huomioon ottaminen. Ollaan niin varovaisia sen kanssa, ettei vaan anneta liikaa lääkettä kenellekään, jos joku vaikka jäisi koukkuun! Ja unohdetaan, että ne kipulääkkeet on olemassa ihan tarkoitusta varten, ei vain hyllynkoristeena.

Kyllä täälläkin saattaa saada kipulääkkeenä 5mg diapamia jos oikein pistää tappelun pystyyn ja uhkaa olla menemättä koko tutkimukseen ilman. Mutta jokainen, joka oikeasti näissä tutkimuksissa käy tietää, että pieni lääkemäärä ei tee yhtään mitään. Minulla  se ei vie edes jännitystä pois, ei edes vähän. Joten otan kotona kunnon kotailit panacodia, tramalia ja litalginia (olettaen, että minulla niitä on) ja olen aineissa kun pääsen sairaalalle asti. Ainoa paska tässä on se, että joudun aina käymään tutkimuksissa yksin, ja julkisen liikenteen kanssa sekoileminen lääkehuuruissa on aina yhtä hasardia :D Mutta minkäs teet, tutkimukseen on pakko vain mennä ja ilman lääkkeitä en menisi sairaalaa 200m lähemmäs. Huoh, luulisi, että sitä olisi jo viimeisen 18-vuoden aikana tottunut näihin kivuliaisiin toimenpiteisiin, mutta ei niihin koskaan totu...