tiistai 21. lokakuuta 2014

Ei mitään fiksua sanottavaa :D

Olen jo pitkään miettinyt, että haluaisin aloittaa englanninkielisen blogin etenkin näiden avanneasioiden tiimoilta. Olen miettinyt sitäkin, että tuosta blogista tekisin ns. julkisen sillä tavalla, että laittaisin sinne ihan omia kuvia naaman kera jos siltä tuntuisi. Mutta miksi ihmeessä se blogin aloittaminen on niin hankalaa? Kyse ei ole kielestä, eikä siitäkään etteikö olisi mitään sanottavaa. En vain tunnu saavan moista aikaiseksi. Ja miksi englanninkielinen? Koska sillä olisi huomattavasti enemmän lukijoita ja monet ystävät joita olen löytänyt ulkomaalaisten avannesivustojen kautta voisivat lukea kuulumisiani ja mietteitäni asioista. Myös siis muistakin kuin vain avanteesta, eihän pelkkää avannahöpinää kukaan jaksa kuunnella :D Ja toki minua kiehtoo se, että blogissani olisi enemmän keskustelua kommenttien muodossa, joskaan se ei toki ole se ainoa syy miksi yleensäkään blogia kirjoitan.

Tällä hetkellä harmittaa kirjamessut! Olisin NIIN mielelläni lähtenyt kirjamessuille ja oli hilkulla, etten lähtenytkin mutta päädyin tällä kertaa kuitenkin jäämään vielä kotiin. En usko, että kuntoni kestäisi moista ravaamista enkä oikein kirjojakaan saa vielä kantaa. Lisäksi, kaikista inhottavin asia, en lue kirjoja... Ennen luin kirjoja vessassa, minulla saattoi mennä jopa 3 kirjaa viikossa ja nautin lukemisesta todella paljon. Mutta nyt kun en istu veskissä puolia päivästäni niin en ole löytänyt sopivaa paikkaa/aikaa missä lukea. Toki tällä hetkellä ei oikein ole lukemiseen oikein energiaakaan, ehkä se aika/paikka löytyy sitten kun tulee hetki kun haluaa taas alkaa lukea. Mutta kipujen, ahdistuksen, vihan, katkeruuden ja vittuuntuneisuuden keskellä ei ole oikein enää energiaa rakkaimpaan harrastukseen. Toivottavasti tämä tila ei ole kuitenkaan pysyvä!

Elokuviin lupauduin lähtemään viikon lopulla... Harvoin pääsen kauhuelokuvia katsomaan ja nyt kun tuli tilaisuus kaverin kanssa mennä niin tartuin siihen saman tien :D En uskalla katsoa kauhuelokuvia yksin ja monet kauhuleffat ovat sellaisia, että kavereita ei kertakaikkiaan kiinnosta. Mutta nyt löytyi sellainen kuin Annabelle jonka pitäisi olla pelottava, muttei kuitenkaan veristä splätteriä. Sinne siis seuraavaksi käypi tieni. Avannetta ensimmäistä kertaa ihan kunnolla ulkoiluttamassa. Toivottavasti pystyn istumaan sen 1.5-2h avanteen kanssa... Se kun täytyy niin pitää aikalailla samantien käydä tyhjentämässä ettei pussi räjähdä, joten sinänsä se ei helpota elokuvian katsomista kovin kummoisesti j-pussiin verrattuna. Mutta kun olen syömättä ja juomatta niin enköhän pärjää :)

Haluaisin myös värjätä hiukseni vaaleanpunaiseksi... Mutten tiedä kehtaanko... Jos se on liian lapsellista? Tai jos se ei sovi minulle ollenkaan. Ja toisaalta, miksi edes yrittää kaunistautua tms. Kun en kuitenkaan tule tässä seuraavan puolenvuoden aikana paljoa missään käymään. Vaatteitakin tekisi mieli vähän ostaa, jotain nättiä ja avanteelliselle sopivaa (ei, en voi käyttää vanhoja vaatteitani avanteen kanssa koska se näkyy aivan päivänselvästi kaikkien paitojen ja mekkojen läpi, että se siitä "ei tarvitse uusia vaatteita ostaa avanteen kanssa = kyllä menee vaatteet uusiksi alushousuja myöten). Mutta enpä niitä paljoa missään voisi kuitenkaan ulkoiluttaa... Marraskuussa olisin menossa siskoni kanssa katsomaan Mamma Mia esityksen Svenska Teatern:issa. Sinne olisi kyllä kiva hankkia jotain nättiä, jos on rahaa :D Mutta miten pukeutua nätisti avanteen kanssa? Siinäpä pulma. Minulle kun sellaiset jätti tunikat ja roikkuvat vaatteet ei sovi sitten millään muotoa. Joten varmaan senkään takia ei kauheasti tuo vaatetuspuoli kiinnosta kun karmivalta sitä näyttää joka tapauksessa. Huoh. Noh, on kait niitä pahempiakin pulmia kuin, että miten pukeutua kivasti avanteen kanssa.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Tässä elämä on

Nyt on pikkasen alkanut kivut helpottaa vihdoin. Maha kramppaa edelleen, etenkin iltaisin mutta ne ovat kestettäviä. Avanne on myös kipeä, mutta pystyn liikkumaan sen kanssa (sen mitä nyt uskallan, ettei laatta lähde irti ja tule paskat housuun). Tänään kävin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ulkona syömässä avokin kanssa... Pakko sanoa, etten miettinyt mitään muuta kuin sitä näkyykö avanne, tuijottavatko ihmiset, tuleeko ääniä, alkaako se haista. En tiedä tottuuko tähän paska pussiin koskaan, nyt ainakin sitä miettii koko ajan. En muista, että silloin teininä olisi ollut näin hemmetin vaikeaa ja niin tietoinen avanteesta KOKO AJAN! Taisin tuolloin käydä jopa parissa LARPissa avanteen kanssa vaikka se olikin tosi hankala ja ahdistava. Nyt ei tulisi mieleenkään moinen. Ehkä ajan kanssa helpottaa, ehkä ei. Takuita ei kait ole mistään.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että siinä se elämä nyt oli. Tästä alkaa se kuoleman hidastakin hitaampi odottaminen ja kaikki mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi oli se mitä tuleen koskaan saavuttamaan. Paskaahan moinen on, mutta minkäs teet. Onneksi jotenkin aina tiesin jo lukiossa ollessani (jotenkin alitajuntaisesti), että pitää nauttia elämästä niin kauan kun vain voi koska minulla ei ole moiseen paljoa aikaa. Opiskellessakin mietin joka ikinen päivä, että nauti nyt kun voit! Joten tuli ainakin sekin aika käytettyä niin hyväksi kuin vain pystyi. Elämässä on koko ajan seurannut ajatus siitä, että kauaa ei kunnian kukko laula mikä on ollut ihan hyvä juttu. Nyt se on lakannut laulamasta.

Itsesääliä? Ehkä, itse sanoisin enemmänkin elämän realiteetiksi.

Tässä elämä on

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.
Ostin kadun mieheltä pyörän,
joudun nyt oikeuteen.
Joku toinen aina edellä
ottaa irti kaiken minkä saa.
Mulla kun ei oo mitä oottaa,
ei se paljon haittaakaan.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

Miks kysyt, miten käytän
päivät jotka vielä saan.
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?
Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin.

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

-PMMP-

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Elämäni emämoka?


Taas tässä vähän ollut hiljaiseloa. Lähinnä siksi, että yritän totutella tähän uuteen elämään ja tilanteeseen. Olen ollut nyt kotona siis jo kaksi viikkoa, mutta ei kuulu mitään hyvää mihinkään suuntaan. Ja siitäkin syystä en ole paljoa jaksanut kirjoitella, että olen vain niin raivoissani itselleni siitä, etten vain kuunnellut omaa sisintäni ja tehnyt päätöksiä sen mukaan. Jos saisin nimittäin j-pussini takaisin niin ottaisin sen heti paikalla ja lähtisin vaikka vähän shoppailemaan. Tällä hetkellä en pysty nimittäin tekemään mitään... Hyvä jos edes koiran kanssa pääsen pienelle lenkille ja sekin on niin tuskaisaa, että yritän vältellä moista mahdollisimman pitkälle.

Avanteen vaihtohommelit on menneet tosi hyvin tässä jo pidemmän aikaa, mutta nyt siihenkin tullut stoppi ja vietän vessassa lattialla maaten tunnin tai vähän enemmänkin kun alkaa pyörryttää, ällöttää, ahdistaa ja kaikkea mahdollista. Niin ja se ei tietysti auta, että mahassa olevasta reiästä tulee koko ajan paskaa. Tämä avanne on jotain niin hirveää, etten toivoisi tällaista edes sille pahimmalle vihamiehelleni. Henkistä ja fyysistä kidutusta päivästä toiseen. Katsotaan miten pitkään tätä jaksaa, ennenkuin romahtaa täysin. Pahinta on se, että en enää usko, että tilanne tästä kovin paljoa paranee. Avanteen haavat ei sulkeudu ennenkuin se saadan tiiviiksi ja niin kauan kuin siinä on haavoja, sitä ei saada tiiviiksi...

Nyt olisi taas muutamia sanoja sanottavana henkilöille, jotka ovat blogiinikin kirjoitelleen siitä, miten naurettava ja tyhmä olen ollut avanne pelkojeni kanssa. Kun kyllä LAPSIKIN osaa avanteen kanssa elää ja olla onnellinen... Niinpä. Harmi vain, että me kaikki kun ei olla samanlaisia. Nyt voin siis saada jotain pientä nautintoa siitä, että voin sanoa sekä lääkäreille, kirurgille ja muille, että "Minähän sanoin!" Mutta aika pieni nautinto kaikesta tästä tuskasta. Kuten sanoin, nyt ainakin tuntuu, että olen tehnyt elämäni emämokauksen suostuessani avanteeseen. Ja katsotaan nyt mitä käy sitten kuntoutustukien sun muiden kanssa kun minähän olen täysin "terve", joten ei kait ole mitään syytä maksaa minulle tukiakaan... Että näin taas tällä kertaa.